Viimeinen kolmannes on pyrähtänyt käyntiin ja loppurutistus alkaa siis olla käsillä. Nyt pitäisi jaksaa joulukuuhun asti töissä ja sitten pääsen siirtymään odotukseen: ensin joulun ja sitten vauvan. Jouluihmiselle tuo vapaa joulukuu tuntuu ajatuksena niin ihanalta. Nyt vaan toivon että en siihen mennessä ole järkeäni menettänyt ja että kroppa ei olisi ihan sanonut sopimustaan irti että jaksaisi jotain lomalla tehdäkin.
Raskauteni on kaikenkaikkiaan ollut ns. normaali eikä aihetta ylimääräiseen huoleen vielä ole ollut. Kuitenkin olen kokenut raskauden todella... noh raskaana. Ekat 4 kk kärsin pahoinvoinnista, unettomuudesta ja masennuksesta. Tuntuu että se aika olisi mennyt jossain sumussa, enkä oikein muista mitään kivaa tuosta ajasta. Havahduin asiaan vähän jälkikäteen kun olin mieheni, siskoni ja tämän poikakaverin kanssa Raumalla. Kesäsade yllätti meidät ja kastuimme läpimäriksi. Koitimme löytää suojaa vanhan kaupungin talojen räystäiden alta mutta turhaan. Jotenkin olimme mielestäni niin koominen näky räystäiden alla läpimärkinä ja repesin nauruun. Mietin pitkään miksi se tuntui niin oudolta mutta sitten tajusin että reaktioni johtui siitä etten pitkään, pitkään aikaan ollut nauranut edes ääneen. Samana viikonloppuna myönsin ekaa kertaa ääneen että koin olevani masentunut ja tarvitsevani apua ja tämän jälkeen olo keveni huomattavasti enkä loppujen lopuksi mitään apua tarvinnutkaan. Pahoinvointikin lopulta väistyi ja hormonit tasottuivat ja olo normalisoitui.
Ja sitten toinen kolmanneshan oli tuohon alkuun verrattuna ihan juhlaa: vatsakumpu rupesi kasvamaan, vauva rupesi liikkumaan, oli energiaa ja uni tuli hyvin. Jotenkin olen kuitenkin ollut pettynyt itseeni, koska vieläkään en allekirjoita sitä joidenkin hehkuttamaa "raskaus on naisen parasta aikaa"-kommenttia vaan enemmänkin näen raskauteni erikoisena ja kiinnostavana vaiheena mutta samalla raskaus on tuonut mukanaan pelkoa ja rajoituksia. Tällä hetkellä olen sairaslomalla koska en ole nukkunut yli viikkoon, en öisin enkä päivisin. Ei siis todellakaan olo ole mikään hehkeän hedelmällinen. Ja tässäkin tilanteessa tunnen syyllisyyttä koska ajattelen että minun pitäisi jaksaa töissä loppuun asti ennen kuin jään sille "ansaitulle" lomalle. Koitan kuitenkin päästä sen yli ja todella toivon että saisin lopulta nukuttua ja palattua vielä takaisin töihin edes hetkeksi. Tarkoitus on vaihtaa viikonlopuksi maisemaa ja lähteä Helsinkiin, josko siellä viimeistään saisi unenpäästä kiinni. En siis valvo pissahädän, vauvan liikkumisen tms takia vaan puhtaasti stressin ja hormonien takia en saa nukuttua kuin 2 tuntia yössä. Siksi uskon että maisemanvaihdos ja pieni rentoutuminen voisi auttaa asiaa, kaikkea muuta olen oikeastaan jo kokeillut. Muutenkin raskausaikana olen ikävöinyt kotiin ja oman perheen luokse enemmän kuin ennen ja pahoin pelkään että tunne voimistuu kun olen vauvan kanssa yksin kotona. Äitiysloman alun ja joulun aion ainakin viettää Helsingissä jotta sitten tammikuun jaksan olla hissukseen kotona pesää rakentamassa.
- Laura
